Kirjoitin kustantajan toiveesta ja pyynnöstä tulevaan tietokirjaani luvun siitä, millainen on ollut oma kirjoittajan polkuni. Olen kirjoittanut aina eikä ole ihme, että siitä tuli työni.
Nuorena tieni kulki toimittajakoulutukseen ja sanomalehtien maailmaan. Tykkäsin uutistyöstä ja kuvittelin, että se olisi tuleva työni – ehkä siksi, että sanomalehdissä oli töitä yllin kyllin. Työ oli kiinnostavaa ja joka ikinen päivä erilaista.
Halusin opiskella lisää. Pänttäsin yhtenä kesänä työn ohessa päähäni tenttikirjoja, kävin pääsykokeissa ja pääsin opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Rakastin yhteiskuntapolitiikan ja sosiologian opintoja, ja jotenkin ne piti rahoittaa. Siihen maailman aikaan, 1980-luvun lopulla, aikakauslehtiä oli pilvin pimein. Oli kohtalaisen helppoa myydä ja tehdä juttuja eri lehtiin. Samalle työpöydälle sopivat hyvin tenttikirjapinot ja tietokone.
Kun valmistuin maisteriksi, olin hankkinut itselleni myös ammatin: olin freelancer-toimittaja. Kirjoitin juttuja lukuisiin eri lehtiin. Alussa lähetin jutut kirjekuoressa paperilla, sittemmin levykkeellä ja myöhemmin sähköpostilla.
Tällä hetkellä teen työtä toimittajana, tietokirjailijana ja kirjoittajakouluttajana. Tykkään kaikista töistäni.
Kun aloitin toimittajana, puhuttiin joukkotiedotuksesta. Sosiaalisesta mediasta ei uneksittu. Joka kotiin tuli sanomalehti ja paikallinen aviisi sekä nippu aikakauslehtiä. Suomi oli aikakauslehtien luvattu maa ja sitä se on yhä. Kun kysyn koulutuksissa, montako aikakauslehteä Suomessa ilmestyy, arvio on yleensä kymmenissä. Väärin väärin, lehtiä on noin 4 000 – tietoa tässä: https://www.aikakausmedia.fi/mediakasvatus/aikakauslehdet-mediakasvattajina/mikae-on-aikakauslehti/.
Toimittajan työ on vaativaa, se on ammattityötä, vaikka tuntuu siltä, että ammattia ei arvosteta. Sanotaan, että media keksii sitä ja tätä, että media vääristelee faktoja, että media pelottelee, että on ikävää lukea toimittajien ”klikkiotsikoita”.
Toimittaja on tiedonvälittäjä. Toimittaja välittää tietoa, ei uskomuksia – esimerkiksi korona ei ole uskon asia eikä uskomuksen asia. Koronasta kirjoitetaan paljon, koska se on juuri nyt tärkeä maailmanlaajuinen asia. Siitä kirjoitetaan monenlaisia faktapohjaisia juttuja.
Mielipide saa olla jokaisella.
Vaan valitettava usein ne ihmiset, jotka mollaavat mediaa, eivät tunnu lukevan lehtiä ja seuraavan radiosta ja televisiosta journalistista sisältöä. Miten voi arvostella sellaista, jota ei tunne, ei tiedä? Toimittajan ammatti on toki mitä julkisin. Itse arvostan kaikkea rehellistä työtä eikä tulisi mieleen mollata toisten työtä, kun ei sitä tunne.
Kunnioitan uutistoimittajia. He kuulevat jostakin asiasta ensi kertaa, taustoittavat asiaa, tarkistavat faktaa, miettivät asiaa lukijakuntansa/kuulijakuntansa kannalta ja luovat hetkessä aiheesta selkeän luettavan tai kuunneltavan uutisen. Tekee mieli sanoa arvostelijoille, että tehkääpä perässä.
Rakastan hyvien lehtien lukemista, etenkin viikonlopun sanomalehtien pitkiä taustoittavia juttuja. Niistä paistaa ammattitaito. Niistä saa uutta tietoa ja rakennusainetta omalle ajattelulle. Journalistien työssä ohjenuorana ovat eettiset ohjeet: https://www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/.
Onneksi valemedioiden ja valeuutisten aikaankin on yhä ihmisiä, jotka arvostavat sitä, että toimittajat näkevät vaivaa, kun he tarkistavat faktoja.
Toimittajan työ on opettavaista. Jokainen haastattelu on vaativa sosiaalinen tilanne, eikä koskaan tiedä, mitä on vastassa. Joskus virkamies, jolta saa kysyä, kysyä, kysyä, jotta kankeat virkakieliset ilmaisut saadaan käännettyä ymmärrettävään muotoon. Joskus impulsiivinen taiteilija, joka ei pysy asiassa ja jota saa kehottaa sata kertaa palaamaan itse teemaan. Joskus ihminen, joka sanoo joka toisena virkkeenään, että älä tätä lehteen laita, mutta…Tarinoita riittäisi monen kirjan verran.
Toimittajan työ on opettavaista. Oppii olemaan ihmisten kanssa ja neuvottelemaan jutun tarkistusvaiheessa vaikkapa nyt siitä, että juttupaikalle x ei voi tehdä juttupaikan Y mukaista juttua. Tai siitä, että kun ammattilainen kertoo ammattilehdessä omasta työstään, esimiehellä ei ole lupa ”oikolukea” sitä.
Olen oppinut jutunteossa monesta aihepiiristä valtavasti. Olen haastatellut lukuisia psykologeja, opettajia, varhaiskasvattajia, koulunkäynninohjaajia, lääkäreitä, metallimiehiä, tutkijoita, nunnia taiteilijoita. Suomessa ja ulkomailla. Aina asian tai tarinan pukeminen tekstiksi ei ole ollut helppoa. Aina tarkistusvaihe ei ole mennyt mallikkaasti. Toimittajan työ on jatkuvaa opiskelua.
Yksi asia, jota tänä keväänä opetan kurssilaisilleni, on medialukutaito. Olen tavattoman innostunut asiasta. Kun tutkin ei-journalistista mediaa, hämmennyn. Uppoaako fiksuun Suomen kansaan todella faktana mielipideteksti? Pitääkö lukija luotettavana tietoa, jota ei millään tavalla todenneta?
Olen iloinen siitä, että lapsille ja nuorille opetetaan nykyisin medialukutaitoa. Kun maailma muuttuu yhä sirpaleisemmaksi, sitä todella tarvitaan.
Ennen sanottiin: lue enemmän, luulet vähemmän.
Hyvä ohjenuora edelleen. Ei kannata olettaa, kannattaa kysyä ja selvittää.