Kirjoittajan päivä! Päätin naputella päivän päätteeksi blogia mutta huomasin, ettei minulla ole ideoita. Ei ole mitään sanottavaa. En jaksa vaahdota kirjoittamisesta, en viestinnästä, en faktantarkistuksesta enkä etenkään koronasta.
Olen harmaalla alueella. Ehkä. Olenko nyt mieluummin onnellinen kuin oikeassa? Ehkä olen, ehkä en.
Hieman erikoinen olotila minulle, jolla normaalisti ideoita riittää muille jakaa, ja joka innostun ja kiinnostun milloin mistäkin. Postiluukusta olivat aamupäivällä kolahtaneet Suomen Luonto -lehti ja Suomen Kuvalehti. Niihinkään en jaksanut tarttua. Minä, joka rakastan lehtien(kin) lukemista vaikken enää kuten ennen, jolloin sanomalehtien lisäksi sain joka viikko ainakin 10 aikakauslehteä kotiin.
Istuin iltauutisilla ja yhtäkkiä muistin, miten synnyttäneet naiset sanovat, että vauvan synnyttyä he kaipaavat sitä ihanaa isoa mahaa. Vauvavatsaa. Minä en kertaakaan kokenut mitään vatsaikävää mutta nyt hoksasin, mistä on kyse. En ole synnyttänyt viime aikoina lasta mutta olen synnyttänyt kaksi uutta teosta.
Elän synnytyksen jälkeistä tyhjyyttä.
Vauvavatsaa haikaileva äiti haluaisi vielä vähän silitellä vatsaa ja miettiä, kuka siellä on. Millainen ihminen on tulossa, miten sen kanssa toimitaan? Kirjan luovuttanut kirjoittaja miettii, olisiko kirjaa vielä voinut hieman hinkata, pitäisikö sitä vähän kuitenkin terävöittää? Oliko se sittenkään valmis?
Kirjoitin tietokirjaa päätoimisesti kesän ja syksyn ajan, kiitos apurahojen. Sitä ennen hauduttelin ideaa mielessäni kuukausia. Haudutusvaiheessa korvani kuulivat jatkuvasti henkilöistä, joita kirjaan voisi haastatella ja tarinoista, jotka siihen sopisivat. Romaania kirjoitin pitkään – tai kirjoitin vähän, mietin paljon, annoin romaanin tunkeutua uniini.
Toinen kirja näkee päivänvalon syksyllä. Kansiehdokas on jo olemassa. Kustannustoimittaja tarttuu kirjaan helmikuun alussa. Kaikki siis hyvin, oikein hyvin. Romaani on niin sanotusti korkeammassa kädessä – toivon, että se löytää sopivan kodin helposti ja mukavasti. Odotan uteliaan kiinnostuneesti, mitä tapahtuu.
Tyhjän pään syndrooma on oikeastaan mukava vaihe. Teen rutiineja, keitän sienipastaa, juon kahvia. Kirjoitan pitkästä aikaa oikeita kirjeitä.
Huomenna menen metsään juuri sopivien seuralaisten kanssa ja nautin lumesta, puista, kävelystä ja tulilla istumisesta.
