Tuo pentu kasvaa aivan silmissä, nauraa naapuri. Hän kumartuu silittämään Lottaa. Sehän käy tyttökoiralle hyvin. Kaikki silitykset vastaanotetaan ja kaikkien silittäjien naamat nuollaan märiksi, monta kertaa.
Pentu todella kasvaa vauhdikkaasti. Alussa viisikiloisen tytön kantaminen oli kevyttä puuhaa. Nyt se alkaa tuntua selässä.
Vappuna, 17 päivää sitten, haimme poikani kanssa koiranpennun. Olin käynyt tutustumassa pentuun jo aikaisemmin Kirkkonummella kennelissä, jota pitää Kaisu Hämäläinen. Hän kertoi, että minun tyttöpentuni on pentunelikon rauhallisin. Se tieto ilahdutti. Samoin se, että pentu oli heti kaveria.
Kotimatka oli liikuttava. Pennulla oli vain pikkuriikkisen kokemusta autossa olemisesta entuudestaan. Niinpä se itki melkein tunnin sylissäni. Vaikea tietää, oliko kyse autopelosta vai eroikävästä. Sitten itku loppui ja pääsimme kunnialla kotiin.
Olin varautunut olemaan pennun kanssa kotiintulon jälkeen viisi ensimmäistä päivää lähes kokonaan. Olinkin. Pentu sai tutkia nurkat ja pihan. Se oppi nopeasti tekemään tarpeensa pihan nurkkaan. Yhtä nopeasti se oppi, että on kiva laittaa hampaansa ihan joka paikkaan – johtoihin, rakastamiini koreihin, kenkiin.
Erityisen paljon se pitää ihmisen käsien ja jalkojen puremisesta aina kun sille päälle sattuu. Valelen käsiä etikalla, laitan pennun jäähylle. Joskus tepsii, joskus ei. Välillä yllätän itseni luennoimasta pennulle, että pureminen sattuu. Älykästä, jos mikä! Hyvä minä! Pennun hampaita kutittaa. Lisäksi olen lukenut, että pentu osoittaa tykkäämistä kevyellä puraisulla. Pari kuukautta, ja riisiryynit ovat vaihtuneet rautahampaiksi.
Juuri nyt, kun kirjoitan tätä blogia, joku pieni musta ihanuus kiipeää olkapäälläni ja nuolee poskeani. Pennun pitää päästä mukaan kaikkeen. Paljoon se pääseekin, koska nyt eletään sosiaalistavaa kautta.
Perjantaina tulin kotiin opetustöistä. Koira oli viihdyttänyt hyvin itseään kotona. Sanomalehdelle ei ollut tullut pissaa eikä kakkaa, mutta se oli silputtu pienenpieneksi valkoiseksi paperilumeksi. Mitäpä tuosta. Pääasia, että kaikki oli hyvin – ja että sain ihanalta perheenjäseneltä iloiset kotiintulotoivotukset.
Koiran nimeksi tuli siis Lotta. Ensin mietin mustalle haukulle nimeksi Milla Magiaa. Sitten Miinaa (Miina Sillanpään mukaan), Rauhaa (toivotuksemme maailmalle) ja Ainoa. Lotta tuntui hyvältä, koska toivon hänestä luku- ja vanhuskoiraa. Lukukoira Lotta Metsäntyttö. (Virallinen nimi on Wanhan koulu Sylvi.) Lotta on minulle tärkeä nimi – lapsena rakastin Astrid Lindgrenin kirjaa Kiusaavatko ne Lottaa. Luin sen kymmeniä kertoja.
Lotta on ollut täällä uudessa kodissaan 17 päivää. Ne päivät ovat olleet iloisia, hauskoja, kiinnostavia ja hieman myös väsyttäviä. Lotta ei ole ensimmäinen koirani; olen kasvattanutkin koiria, kaksi isoa pentuetta. Silti opettelen monia asioita aivan kuin uudelleen hänen kanssaan. Mikä onkaan sopiva määrä ruokaa ja mikä piimä on hyvä? Mikä on hyvä tapa rauhoittaa iltavillissä yliväsymystä purkava koiruus?
Jokainen koira on persoona. Lotta on iloinen, oppivainen, pentumainen, nopeatoiminen ja melkein aina aika huvittava. Rauhallinen? Toisinaan.
Maailma on pennulle joka päivä uusi ja ihmeellinen. Tutkimista ja nuuskuttamista riittää. On ihanaa seurata, miten pienille asioille pikkupentu osaa heiluttaa häntänsä. Ihmiset voisivat oppia koirilta (eläimiltä) paljon, jos kykenisivät.
Pentu levittää iloa ympäristöönsä. Naapurit ja satunnaiset vastaantulijat haluavat pysähtyä juttelemaan ja rapsuttamaan koiraa. Yhtäkkiä elämä on erilaista. Hauskempaa kuin ilman koiraa.
Mikään elämänmuutos ei ole pelkästään hyvä tai pelkästään huono. Juuri tänään en ajattele huonoja puolia. Niiden aika on myöhemmin.
Kirjoitan blogiin Lotasta tästedes joka toinen kerta. Joka toinen kerta aiheena on milloin mikäkin, usein kirjoittaminen. Pysy kuulolla.