Mikael Agricolaa, kielemme rappiota ja ruukaamista – ei hädän päivää?

Mikael Agricolan päivän aikaan rupesin miettimään, mitä kirjakielemme luoja mahtaisi ajatella tämän hetken suomen kielestä. Olisiko Agricola kielipoliisina herisyttämässä sormeaan vai suhtatuisiko hän lempeän liberaalisti uusissanoihin ja – ilmaisuihin?

Mikael Agricola ei ollut ensimmäinen, joka kirjoitti suomen kieltä. Suomenkielisiä uskonnollisia tekstejä oli ilmestynyt jo ennen kuin hän otti ja julkaisi kirjojaan. Hänen tuotantonsa oli laaja ja kielellisesti taidokkaampaa kuin aikaisemmat yritelmät. Uusi Testamentti kääntyi suomeksi, syntyi suomenkielinen aapinen.

Ei tiedetä, oliko hänen äidinkielensä suomi vai ruotsi. Agricola haki suomen kielen kirjoitusasulle mallia ruotsista, saksasta ja latinasta, ja hänen teksteissään näkyy näistä kielistä lainattuja piirteitä.  

Millainen ihminen Agricola mahtoi olla? Hän oli aivan varmasti lahjakas, koskapa hän opiskeli paljon ja loi uraa monella eri saralla. Hän oli lähtöisin varakkaasta perheestä, koska tiet ulkomaisiin opintoihin avautuivat hänelle. Agricolan ura tunnetaan mutta kovin paljon ei löydy tietoa siitä, millainen hänen persoonansa oli.

Oliko hän suvaitsevainen? Kiihkeä? Rauhallinen? Mukava?

Mitä hän sanoisi sellaisista suomen kielen sanoista kuin jaxuhali, broitsku, punkku ja kyssäri? Menisivätkö tunteisiin tai vielä pahempaa ihon alle? Vai olisivatko ne hänestä aivan huippua ja superosaamista? Toteaisiko hän, että oukkidoukki ja kulauttaisi päälle, ei valkkaria eikä trinksua vaan viinaviinaa? Oliko hän sitä lajia mies, että tsäänssejä riitti ja voitiin katsoa just hälle sopiva possipiliti? Meniskö jatkoon?

Matka tämän päivän Suomesta 1500-luvun Pernajaan ja Viipuriin on pitkä. Onko ihminen muuttunut näiden satojen vuosien aikana paljon vai vähän? Suomen kielen rappiotila on aihe, josta voi aina väitellä, kiivaastikin.

Muistan, kun 30 vuotta sitten luin paikallislehden haastattelua. Tuore ylioppilas kertoi jännittäneensä, tuleeko laudatureja viisi vai kuusi, kun hän oli missannut kuuntelussa yhden kohdan. Muistan myös järkytykseni. Että ylioppilas oli käyttänyt anglismia ja toimittaja vielä kirjoittanut sopimattoman verbin! Oli se kaameaa.

Nykyisin minäkin missaan. Muistan myös, että vuonna 1890 syntynyt mummoni käytti sellaista verbiä kuin ruukata. Hänen smooltookkiaan oli kommentoida asioita ”ei maaka” ja ”juu maaka”.

Kieli on muuttunut, ja sen kuuluukin muuttua. Suomen puhujia on viitisen miljoonaa ja julkaisutoiminta on vilkasta. Ei syytä huoleen. Vai onko?

Mutta joku raja sentään. Matkalla kohti parhautta – pitäkäämme kielet keskellä suita.