Elämä tuntuu mukavalta, omalta, kun sormet vilistävät näppäimillä, kuppi kahvia jäähtyy työpöydällä ja mieli on seesteinen.
Kirjoittaminen on ajattelemista, tutkimista, viestimistä, tiedon välitystä ja taidetta. Kirjoittaminen antaa kirjoittajalle kodin: tilan, jossa ihminen on onnellinen. Ainakin enimmäkseen.
Olen kirjoittanut monta tietokirjaa ja tuhansia lehtijuttuja, muutaman oppaan, lukuisia verkkotekstejä, satoja blogeja, onpahan näppäimistölläni syntynyt eräälle yritykselle runomuotoisia tiedotteitakin.
Kirjoitan koko ajan monenlaista. Olen täyttänyt lapsuudesta tähän päivään satoja päiväkirjoja merkinnöilläni. Nuorena kirjoitin hyvin ahkerasti kirjeitä ja postikortteja – nyt en edes muista, milloin olen viimeksi saanut vanhan ajan käsin kirjoitetun kirjeen saati sellaisen lähettänyt.
Kun keväällä kerroin, että menen kesällä Taivalkoskelle Taija Tuomisen kirjoittajakurssille, muutama henkilö hämmästeli. Etkö vielä osaa? Eikö sinun pitäisi olla mieluummin kouluttaja kuin kurssilainen?
Kirjoittajakurssien juju on siinä, että niillä oppii aina uutta. Vuosien, monien kurssien jälkeenkin.
Kurssien vertaispalaute on tärkeää, samoin se, että saa lukea muiden tekstejä ajatuksella – toisen teksti opettaa paljon! Toisen kirjoittajan tarinaa katsoo ulkopuolisin silmin – nöyrästi, uteliaasti, kiinnostuneesti. Siksi se on hyvä opettaja.
Taija Tuominen on ihailtavan paneutuva ja energinen kouluttaja, jolta löytyy aina hyviä harjoituksia ja kirjavinkkejä. Ja tietenkin uusia suuntia omalle tekstille.
Taijan tie Hämeenlinnasta Taivalkoskelle on pitkä mutta looginen. Taijan isä oli Kalle Päätalon ihailija. Lapsuudenkodissa Hauholla ei luettu Niskavuorta vaan Koillismaa- ja Iijoki-sarjoja.
Taijan isä tuli keränneeksi tuotteliaan kirjailijan kaikki teokset, jotka tytär on sittemmin perinyt. Nyt Taija kouluttaa monta kertaa vuodessa kirjoittajia Taivalkoskella, jota hän pitää toisena kotiseutunaan.
Päätalo elää Taivalkoskella. Kävin katsomassa paikallisen kesäteatterin leppoisan ja onnistuneen näytelmän kirjailijan elämästä. Vuonna 1919 syntynyt kirjailija raivasi huikealla sitkeydellään tiensä Koillismaan syrjäkylältä Tampereelle.
Rakennusmestarista tuli uutteran kirjoittamisen ansiosta menestyskirjailija. Ensimmäisen, toisen ja kolmannenkaan kustantamon ovet eivät auenneet. Vasta neljäs yritys tuotti tulosta. Intohimo kirjoittamiseen oli tulenpalava ja koko ajan elämässä läsnä, vaikka kritiikkiä tuli savupiipuista ja tuuletusluukuista.
Kirjoittaja on usein ahkera lukija. Niin minäkin. Luen koko ajan ja paljon monenlaista. Rakastan hyviä tarinoita. Olen tietokirjojen ja romaanien suurkuluttaja, joskaan en elä enää samalla tavalla nenä kirjassa kuin aikaisemmin.
Lapsuuteni merkkipaalu oli koulun alkaminen. Ensimmäisen koulupäivän Suuri Tapaus oli se, kun isoisäni, koulun johtajaopettaja, teki minulle kirjastokortin. Minulle! Pahvinen kortti sujautettiin kirjan takakannen paperitaskuun. Sain mukaani Mestaritonttu-kirjan. Siitä alkoi kirjojen kanssa eläminen.
Johtajaopettaja-kirjastonhoitaja-taata oli kova lukemaan, ja tietenkin hän oli Päätalon ihailija.
Nuorena kirjallisuuden ystävänä olin tietävinäni, etten voisi tykätä Päätalosta. Aikuisena älysin yrittää, moneenkin otteeseen. Toistaiseksi en ole löytänyt teosta, josta oikeasti innostuisin niin, että ahmisin yötä myöten viimeiselle sivulle saakka. Toimittajakoulutuksen ja lehtori Liisa Mannisen opeilla lienee tähän osasyy; pidän siitä, että teksti etenee sutjakkaasti.
Kuten kirjoittajat lähes aina, tykkään lukea kaikkea ja iloitsen siitä, että nykyisin kirjoitetaan paljon. Monen ammattikirjoittajan tavoin ärsyynnyn siitä, että huonoon kieleen ja surkuhupaisan kökköihin teksteihin törmää kaikkialla.
Minusta se kertoo välinpitämättömyydestä: ei osata asettua lukijan näkökulmaan, ei välitetä siitä, jaksaako tämä lukea tekstin loppuun vai ei. Ehkä se kertoo myös siitä, että kirjoittamista ei arvosteta. Eivätkä kaikki osaa kirjoittaa.
Kesän kirjoittajakurssilla tein päätöksen. Laitan kalenteriini päivät, jotka pyhitän omalle kirjoittamiselleni. Tekeillä oleva romaani saa luvan valmistua. Päätin myös selvittää, miten voisin opiskella lisää kirjoittamista merten takana – kirjoittaja ja kirjoittajakouluttaja tarvitsee aina uutta. Iso unelmani on Natalie Goldbergin koulutukseen pääseminen.
Minulla ovat kurssini. Olen hankkinut itselleni myös esilukijoita. Luetan omia tekstejäni paljon muilla, ja vastaavasti luen mielelläni muiden tekstejä, osin työkseni. Haluan kehittyä kirjoittajana. Rakastan kirjoittamisen kouluttamista.
Entä Päätalo? Päätalolla ei ollut kirjoittamiseen koulutusta eikä kursseja. Häntä tuki kaikista aviopuoliso Leena Päätalo, vastoinkäymisistä huolimatta. Onneksi hänellä oli kirja – Mika Waltarin legendaarinen Minustako kirjailija.
- *
- Kolumni on julkaistu kirjallisuuslehti Stiiknafuuliassa syyskuun alussa.
- Seuraavan kerran päivitän blogiani syyskuun lopulla.