”Miten sieniä voi valmistaa niin, että ne eivät maistu ihan limanuljaskalta?”, tiedusteli kurssilaiseni keväällä.
Koulutin luonnosta ja ruuasta. Tämä kurssilaiseni ei tiennyt, että limanuljaska on sieni – ja vieläpä hyvin maukas ja sopivasti haasteellinen.
Limanuljaskanmakuinen. Kieltämättä, ei mikään kovin kaunis kielellinen ilmaisu. En ihan tarkkaan tiedä, mistä on kyse, sillä olen elämäni aikana syönyt pääasiassa hyviä, etten sanoisi erittäin hyviä sieniruokia. Tosin lapsena en syönyt sieniä, keräsin vain.
Veikkaan, että sienikammossa on kyse kolmesta mahdollisesta asiasta.
Ensimmäinen on se, että on valmistettu ruokaa keitetyistä tateista, ehkäpä peräti suolatuista herkkutateista tai punikkitateista, ja ruoka on ollut limaisen oloista.
Toinen on se, että on syöty vain kangasrouskuista valmistettua ruokaa. Kyllä: uskallan olla sitä mieltä, että esimerkiksi kastikkeeksi kangasrousku ei taivu.
Kolmas oletukseni on, että osa ihmisistä ei vain pidä sienistä. Osahan on allergisia sienille.
Ensimmäisenä nousevat yleensä kantarellit. Kullankeltaiset ihanan iloiset sienet. Niistä voi aloittaa harrastuksen: ne tunnistaa takuuvarmasti ja löytää helposti. Tatit kuuluvat niin ikään alkukauden sieniin: ei kun kori täyteen herkkutatteja, punikkitatteja ja vaikkapa kangastatteja.
Moni sienestäjä jättää haperot väliin. Seis, seis! Sienikirja käteen ja opiskelemaan! Haperoissa on valtavan paljon herkullisia sieniä – esimerkiksi keltahapero on pähkinänmakuinen ja makoisa, hedelmänmakuinen ja suunmukainen isohapero aivan ihana.
Jokaisella sienellä on ihan oma maku. Punikkitatti on yksi lemppareistani siksi, että sen maku on niin vahva ja metsäinen. Pidän myös herneenmakuisesta kuusilahokasta ja iloinen olen, kun saan täyttää korini oliivinmakuisella mustavahakkaalla. Sienien makuvivahteista voisin kirjoittaa kirjan!
Sienestäminen on hauska harrastus myös siksi, että opittava ei lopu. Lajeja riittää. Vuodet eivät ole veljeksiä eivätkä edes serkkuja keskenään. Koskaan ei tiedä, millainen sienivuosi tulee. Sienisatoon vaikuttaa hyvin moni tekijä – ei vain se toivottu sade.
Erään kuivan ja masentavankuuman kesän jälkeen löysin elämäni herkkutattisadon. Kyllä: kuusikko pullisteli kauniita ja puhtaita kuusenherkkutatteja, vaikka maasto pöllysi kuivuuttaan. Toisen kuivahkon kesän jälkeen löysin yllättäen haaparouskuja kosteikolta niin, että osa oli jätettävä metsään.
Pian se on käsillä, sieniaika, jolloin whatsapp täyttyy sieni-ihmisten lähettämistä kuvista. Ehkä jo uskallan valmistaa viimeiset suolasienet taikka pakastimen kantarellit tai kuusilahokat.
Sieniä tai ei – metsään kannattaa mennä.